Sain hyvää kommenttia tuossa arjesta irrottautumisesta, sekä tästä karmasta ja muusta, kiitos siitä! Mielessä on tosiaan pyörinyt jos jonkinlaista..

Toisinaan minua auttaa se, että ajattelen että nyt jos tulee _oikeasti_ kohtaus ja lähtö tulee, niin tulkoot perkele, että se nyt vaan on miun vuoro lähteä.. Tämä toimii joissain tapauksissa.. Toisinaan en saa "minulla on vielä elämä edessä, kaikki näkemättä yhyyyy"- ajatuksilta valtaa. Toinen hyvä on myös, että jos esim. henkeä ahdistaa rajusti nukkumaan käydessä, tuo mies keksii sille jonkun loogisen selityksen. Ihan mikä tahansa selitys menee läpi, jos vaan sellaisen keksii ja se on vähänkin uskottava. Tässä ongelmana on se, etten uskalla kertoa miltä tuntuu, koska tunnen itseni naurettavaksi. Hän ei siis tiedä että åitäisi keksiä jotain, ja suutun sitten siitä. Olenpas hankala. H-Ä-V-E-T-T-Ä-Ä.

En viitsi soittaa sinne psykologille, koska tuntuu että siellä nauretaan tai ei oteta tosissaan.(no niin varmaan, tuskin sinne kukaan ilman syytä soittelee..) 

Mieleni tekisi rumpata lääkärissä viikoittain eri ongelmien takia, mutta sitten pelottaa, että jos tulee oikea kohtaus, minua ei kukaan ota tosissaan. Tosiaankin kun näitä pelkoja tulee, en aina tiedosta, onko pelkoni aiheet oikeita vai eivät. Joskus kohtaus alkaa niin, että ymmärrän sen olevan luuloja, enkä sano asiasta mitään. Oireet jos kuitenkin pahenevat, mieleen tulee "mitä jos.." Sitten kun saan asiasta kerrottua, pillahdan samantien itkemään, koska pelottaa. Pelottaa niin perkeleesti. Luulot ovat siinä vaiheessa kerenneet tulla päässäni niin voimakkaiksi.  En haluaisi tehdä tätä aina miehelleni, ja tunnen siitä syyllisyyttä. Hänellä on huono omatunto sen takia, koska ei osaa auttaa. Ei se mene niin..

Tunteet on jatkuvasti niin ristiriitaiset, toisinaan on päiviä kun kaikki on hyvin, joskus ollut jopa viikko putkeen. Toisinaan taas kaikki tuntuu niin masentavalta ja toivottomalta. Niinkun tuossa psykologille soittamisessa, luulen että minulle nauretaan, en ymmärrä mikä siinä hävettää niin paljon. Tiedän että siellä otetaan hyvin vastaan, mutta.. mitä paskaa. Ota tässä nyt itsestäsi selvää.

Kohtauksien alettua en ymmärtänyt mistä oli kysymys, tuolloin en tajunnut että ne olivat "vain" luuloja. Ihmettelin monta kertaa että mitä ihmettä minulle tapahtuu. Onneksi äitini on terveydenhoitaja ja siskoni on lukenut psykologiaa, joten saan turvaa tältä puolelta ja he auttavat minua ymmärtämään asioita.

Tunnen vain niin kovaa syyllisyyttä siitä, että nämä minun luuloni ja temppuni vaikuttavat läheisiini, enkä tahtoisi heille turhaa mielipahaa. Koetan hiljaa itsekseni pelätä ja miettiä. Rupean miettimään liikaa ja kehittämään ties mitä naurettavia teorioita. Mooonesti itsekkin mietin ajatuksiani että m,itähän vittua, ei näissä ole mitään järkeä.. Mutta kun ei auta niin ei auta. Kyllä, pikkurilli kun puutuu, saan sydänkohtauksen. Vatsaan kun koskee, se on se vatsasyöpä (onko sellaista edes olemassa?) eikä se vanha ruoka mitä söin. Jos en avaudu näistä, se johtaa suureen ahdistukseen ja siitä sitten kohtaukseen. Molempi parempi?

Lisäksi tuntuu niin perkeleen tekopyhältä olla näin pirun "heikko" kun toisilla on isompiakin ongelmia ja asiat tositosi huonosti.. Mikäpä minä oon tässä valittamaan tätä paskaa elämääni kun muutkin osaa kärsiä hiljaa.