Olen elämässäni kokenut kaikenlaista pahaa, en tiedä onko vika siinä, ettei pääni vaan kestä sitä mitä pitäisi, vaiko siinä ettei kenenkään pitäisi sietää tätä. Minulla on ihmisiä tukena, mutta silti tunnen olevani yksin ongelmieni kanssa. Kun ensimmäinen ongelma alkaa helpottaa, tilalle tulee uusi, edellistä pahempi. Ainoa pakokeino tästä on ollut itseni satuttaminen ja kohtuuton alkoholin käyttö. Huonoimpina aikoina kokeilin myös erinäisiä aineita saadakseni itseni irti kaikesta. 

Satutin itseäni ensimmäisen kerran ollessani 13. Samoja aikoja haudoin ensimmäistä kertaa itsemurhaa. Yläaste meni sumussa, lääkeissä, masentuneena. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Viiltelin itseniäni kuukausittain, sekä satutin muilla keinoilla, hakkasin rystyset paskaksi, poltin itseäni, revin hiuksia, mitä vain saadakseni henkisen tuskani helpottamaan. Muistan sen illan kun olin 15 kesäinen, ahdisti, itkin, haukoin henkeä ja tärisin..Satutin itseäni, muistan kuinka se veri oksetti, kuinka äitini vessan matto oli punainen. Kuinka voi pientä ihmistä koskea sieluun niin kovaa, että jalat pettää alta sen hysteerisen olon seurauksena, koetan oksentaa pahaa oloani pois ja kohtaksen lopuksi nukahdan vessaan.. Yleensä tuolloin en edes muista kohtauksista mitään, päässä ikäänkuin sumeni, pelkäsin itseäni. Pelkäsin satuttavani läheisiäni. Niinhän minä satutin, mutta henkisellä tasolla. Anteeksi siitä.

 

Viiltely on kuin huume, johon jää koukkuun, sitä on valtavan vaikeaa lopettaa. Nyt on päälle vuosi siitä, kun viimeksi satutin itseäni, ja olen siitä ylpeä. Se on minulle vieläkin vaikeaa, mutta on nykyään tullut entistä vaikeammaksi, siksi nämä muistot tulivat pinnalle ja halusin niitä purkaa. Kun lopetin nämä itsetuhoisuudet mieheni pyynnöstä (pakotuksesta) tilalle tuli jotain pahempaa.. Se ei jätä jälkiä ihooni, se ei ole itseaiheutettua, mutta se on aina läsnä. Hypokondria, luulotauti. En edes tiennyt moisesta "sairaudesta" ennen kuin se sattui omalle kohdalleni. En ole vieläkään tavannut kohtalotoveriani, joten asia on vaikea, sillä kukaan ei samaistu. En saa vertaistukea.

"Yleensä pelot tulevat kohtauksittain. Tunnen että kohta kaikki ei ole kohdallaan. Pelot voimistuvat, ahdistun ja stressaannun. Mitä tälläkertaa... sydänkohtaus, aivoinfarkti? 

 

Tarkkailen itsessäni monia asioita päivittäin, näihin kuuluvat esim.

• syke, sydämen "muljahtelut", rintakivut
• hengityksen tiheys/kuinka syvään hengitän, toimivatko kumpikin keuhko (just..)
• näköaisti, silmien liikeradat silmäluomien aukeaminen, silmien valkoisuus (maksataudissa menee keltaiseksi)
• päänsärky, huimas, oudot tuntemukset päässä, kylmät väreet, puutumiset
• kielen toiminta, makuaisti, kielen symmetrisyys/turvotus/verisuonten näkyminen/väri
• raajojen puutumiset, lihasten toiminta, liikeradat, kalpeus, verisuonet, turvotus
• ylävatsan kivut, painelyarkuus, oksetus
• huulien tunto ja toimivuus
• synkät ajatukset
• tarkkailen puhettani, jos puhun epäselvästi, toistan sanomani useaan kertaan
• allergiset reaktiot.. esim. jos syön kiiviä pitkästä aikaa, luulen siitä tulevan reaktion eli kurkku turpoaa ja en saa henkeä (en ole millekkään allerginen)

Tarkkailen näitä kaikkia 5-30 x/pvä.. kohtaus yleensä alkaa jos löydän pienenkään poikkeavuuden.

 

Olen erittäin kyllästynyt tähän elämään pelkojeni kanssa, en uskalla olla yksin missään, saatikka nukkua yksin. Soittelen äidilleni jatkuvasti, keskellä yötäkin, kun minua pelottaa. Tämä vaikuttaa työskentelyyni, nukkumiseen, vapaa-aikani suunnitteluun ja ylipäätään kaikkeen. Olen aivan liian väsynyt jaksaakseni tätä enää pitkään. Yöt vietän itkien kohtauksiani, tai vain sitä, että mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän.. Lopetin itseni satuttaminen ja tässä on kiitos.. Noh, tämä sentään ei jätä näkyviä jälkiä ulkoisesti.

 

Tässä "lyhyesti" tätä elämäntilannettani, jatkossa alan purkaa päivittäisiä tunteitani (niin hyviä kuin huonoja) ja pelkojani.. Anteeksi sekava ja liian pitkä kirjoitukseni.