Tästähän onkin vierähtänyt jo pidempi aika kun oon tänne viimeks kirjotellu.. Ei oo tosiaan tullu viihdyttyä koneella, ja jaksaminen on ollut aika tiukilla. Jonkun aikaa on ollut kaikki aika sekavaa. On tullu kierrettyä vähän ympäri Suomea, ja käytyä Tukholmassa, samapa se miten kauas täältä lähden, luulot seuraavat mukana.

Kolmisen viikkoa on ollut tässä nykyisen elämäni ehkä vaikeimpia jaksamisen kannalta. Toisinaan mielen valtaa järkyttävän voimakas tunne, etten jaksa. Joka ikinen ilta tulee itkettyä, toisinaan päivisinkin. Nykyään kohtauksen tullessa käyn jo itkemään pelkästään sitä kun en jaksa niitä, en sitten millään. Kun väsyneenä haluan käydä nukkumaan, se on turhauttavaa kun silloin alkaa melkein aina nämä pelot voimistua. En saa niiltä valtaa.

Äiti soitti ajan psykiatrian polille, ensimmäinen käynti siellä oli perjantaina. Enhän minä tätä jaksamattomuutta ja turhautuneisuutta osannut oikein siellä esille tuoda vaikka itku kurkussa siellä sanoja väänsinkin. Sain lääkkeet pelkoja hallitsemaan, ja uusi aika kuukauden päästä vähän kartoittamaan kuinka ovat toimineet. Nyt alkaisi taas pidempiaikainen hoitosuhde, viikoittain puhumaan jollekkin jostain..peloista, kai. Traumoista? Samapa se.

Sain reseptinä Sertralin Orion-tabletteja. Alkuun annosta pitää nostaa pikkuhiljaa oikealle tasolle, ettei nousut olisi niin vahvoja. Eilen uskaltauduin ottamaan ensimmäisen. Siinä oli sitten kauhea sotku soitella äitille, että hän lupaa olla seuraavat kaksi päivää kanssani niin, etten jää yksin, koska muuten en uskalla lääkettä ottaa, sivuoireiden pelossa. Tässä pitänee vielä joku aika odotella noita muita sivuvaikutuksia, mutta helpottaa mieltä etten ainakaan allerginen näille ole.

Eilinen päivä meni aikalailla sumussa.. En tiedä oliko "sivuvaikutukset" oikeita vai päästä keksittyjä, mukavia eivät kuitenkaan. Jotenkin lamaantuneeksi veti. Väsyin kauheasti ja hetkittäin kuvittelin kaikkia kauheuksia. Illalla tuli taas masennus puuska kun mietin jaksamistani, jos lääkkeet eivät autakkaan. Tuijottelin pitkin seiniä enkä oikein jaksanut puhua mitään enkä keskittyä mihinkään. Autoakaan en olisi uskaltanut lähteä ajamaan (tosin kortti vanheni viimeviikolla) Olen ehkä näiden varaan nyt pistänyt liikaa, enkä tiedä miten selviän, jos olo ei tästä helpotakkaan. En tosin kuvittele tämän olevan myöskään mikään ihmelääke, jolla oireet katoavat sormia napsauttamalla. Ehkä tämä tästä pikkuhiljaa. Mahan ne veti ainakin sekaisin, joka ei voi olla kuviteltua. Ellei sitten mennyt silkasta jännittämisestä. Tänään olo kuitenkin parempi, vaikkakin voimaton ja hieman etova. 

Tulin viikonloppuna siihen tulokseen, etten edes tarvitse mitään tiettyä tautia pelätäkseni. Lauantaina sain kohtauksen siitä, kun ylähuuli tuntui oudolta.. Jollain tavalla puutuneelta tai tunnottomalta. Lienee nestehukan seurausta, tuli kuitenkin auringossa kaljaa tissuteltua edellinen päivä ja seuraava aamu. Eilinen meni vasemman kyljen vihlontaa peläten.

Muuten elämässä vähän helpottunut kaikki, kun alkaa olla vähän selvillä että mitä tässä tekee. Pääsin takaisin kouluun opiskelemaan joka siis alkaa syksyllä. Ala ei itsessään kiinnosta, mutta voittaa se tämän turhanpäiväisen oleilun ja miettimisen.

Ehkei kannata mennä liikaa asioiden edelle, vaan katsoa nyt auttavatko nämä ja käynnit psykan polilla..toivottavasti. Jälleen kerran en osaa tarpeeksi kiittää poikaystävääni, joka jaksaa kaikesta huolimatta olla tukenani, vaikka tietää että paluu niihin hyviin aikoihin saattaa olla vielä aika kaukana. Arvostan paljon myös äitini apua ja tukea, joka sekin on ollut korvaamatonta. Ilman näitä olisi vaikea jaksaa.

Mihin ovat kadonneet ne ystävät, joita minulla ennen oli? Kaikissa, myös ystävyyssuhteissa tehdään väärin, molemmin puolin, mutta ne pitäisi pystyä unohtamaan ja antamaan anteeksi. Näinä päivinä tarvitsisin eniten sitä tukea. Mitä teen sitten, kun poikaystävä tai äiti ei ole kuuntelemassa, kun olen yksin ja käy ahdistamaan, onko ketään kelle soittaa?

 

Tää vie järjen.

 

 

 

 

 

 

 

 

ja huoh, en saanut tätä blogipohjaa näyttämään siltä miltä halusin, joten luovutan tältä päivältä.

Sain hyvää kommenttia tuossa arjesta irrottautumisesta, sekä tästä karmasta ja muusta, kiitos siitä! Mielessä on tosiaan pyörinyt jos jonkinlaista..

Toisinaan minua auttaa se, että ajattelen että nyt jos tulee _oikeasti_ kohtaus ja lähtö tulee, niin tulkoot perkele, että se nyt vaan on miun vuoro lähteä.. Tämä toimii joissain tapauksissa.. Toisinaan en saa "minulla on vielä elämä edessä, kaikki näkemättä yhyyyy"- ajatuksilta valtaa. Toinen hyvä on myös, että jos esim. henkeä ahdistaa rajusti nukkumaan käydessä, tuo mies keksii sille jonkun loogisen selityksen. Ihan mikä tahansa selitys menee läpi, jos vaan sellaisen keksii ja se on vähänkin uskottava. Tässä ongelmana on se, etten uskalla kertoa miltä tuntuu, koska tunnen itseni naurettavaksi. Hän ei siis tiedä että åitäisi keksiä jotain, ja suutun sitten siitä. Olenpas hankala. H-Ä-V-E-T-T-Ä-Ä.

En viitsi soittaa sinne psykologille, koska tuntuu että siellä nauretaan tai ei oteta tosissaan.(no niin varmaan, tuskin sinne kukaan ilman syytä soittelee..) 

Mieleni tekisi rumpata lääkärissä viikoittain eri ongelmien takia, mutta sitten pelottaa, että jos tulee oikea kohtaus, minua ei kukaan ota tosissaan. Tosiaankin kun näitä pelkoja tulee, en aina tiedosta, onko pelkoni aiheet oikeita vai eivät. Joskus kohtaus alkaa niin, että ymmärrän sen olevan luuloja, enkä sano asiasta mitään. Oireet jos kuitenkin pahenevat, mieleen tulee "mitä jos.." Sitten kun saan asiasta kerrottua, pillahdan samantien itkemään, koska pelottaa. Pelottaa niin perkeleesti. Luulot ovat siinä vaiheessa kerenneet tulla päässäni niin voimakkaiksi.  En haluaisi tehdä tätä aina miehelleni, ja tunnen siitä syyllisyyttä. Hänellä on huono omatunto sen takia, koska ei osaa auttaa. Ei se mene niin..

Tunteet on jatkuvasti niin ristiriitaiset, toisinaan on päiviä kun kaikki on hyvin, joskus ollut jopa viikko putkeen. Toisinaan taas kaikki tuntuu niin masentavalta ja toivottomalta. Niinkun tuossa psykologille soittamisessa, luulen että minulle nauretaan, en ymmärrä mikä siinä hävettää niin paljon. Tiedän että siellä otetaan hyvin vastaan, mutta.. mitä paskaa. Ota tässä nyt itsestäsi selvää.

Kohtauksien alettua en ymmärtänyt mistä oli kysymys, tuolloin en tajunnut että ne olivat "vain" luuloja. Ihmettelin monta kertaa että mitä ihmettä minulle tapahtuu. Onneksi äitini on terveydenhoitaja ja siskoni on lukenut psykologiaa, joten saan turvaa tältä puolelta ja he auttavat minua ymmärtämään asioita.

Tunnen vain niin kovaa syyllisyyttä siitä, että nämä minun luuloni ja temppuni vaikuttavat läheisiini, enkä tahtoisi heille turhaa mielipahaa. Koetan hiljaa itsekseni pelätä ja miettiä. Rupean miettimään liikaa ja kehittämään ties mitä naurettavia teorioita. Mooonesti itsekkin mietin ajatuksiani että m,itähän vittua, ei näissä ole mitään järkeä.. Mutta kun ei auta niin ei auta. Kyllä, pikkurilli kun puutuu, saan sydänkohtauksen. Vatsaan kun koskee, se on se vatsasyöpä (onko sellaista edes olemassa?) eikä se vanha ruoka mitä söin. Jos en avaudu näistä, se johtaa suureen ahdistukseen ja siitä sitten kohtaukseen. Molempi parempi?

Lisäksi tuntuu niin perkeleen tekopyhältä olla näin pirun "heikko" kun toisilla on isompiakin ongelmia ja asiat tositosi huonosti.. Mikäpä minä oon tässä valittamaan tätä paskaa elämääni kun muutkin osaa kärsiä hiljaa.

Huoh..On se rankkaa tämä työttömän arki. Helmikuussa tuli potkut amiksesta. Minun piti saada suorittaa siellä hygienia- ja anniskelupassit, että saisin paremmin kesätöitä. Seuraavana päivänä kuitenkin tuli soitto, että ei tarvitse koululle enää ilmestyä.. selevä. Olin kuukauden töissä, ja siihen se työn teko on sitten jäänytkin. Mielelläni jotain tekisin, mutta kun ei vaan ole tarjolla.

Pitänee tämäkin kesä sitten sossupummina elellä, olisi varmaan pitänyt elellä jo useammatkin kuukaudet, mutta sain Kelalta rahoja...joita ne on nyt perimässä päälle tonnin takaisin..

..Demokratia ei tule ikinä toimimaan..

 

Sitten hieman iloisimpiin asioihin. Pääsen 28.6 elämäni ensimmäistä kertaa laivalle! Oikein kivaa päästä _edes_  Ruotsiin, kun missään ulkomailla en ole koskaan käynyt. Vähän kyllä pelottaa ja ahdistaa ajatus, että laiva seilaa yön yli sinne Tukholmaan, se kun on sellainen paikka josta ei pääse karkuun. Minulla on taipumusta matkapahoinvointiin, ja pelottaa, että oksentelen koko reissun. Ahdistusta luo nimenomaan se "suljettu" tila, tai se, etten hallitse tilannetta ja pääse siitä pois kun ahdistaa liikaa. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy, vaan kaikki menisi hyvin, ja vielähän tässä on aikaa stressata ja käydä tuotakin asiaa läpi päässä.

 

Tuli kyllä tavan tylsää tekstiä, mutta ei oikein meinaa pääkoppa toimia, kun en ole vielä aamukahviakaan juonut.. siispä sumpi keittoon -->

 Tuossa tuli kysymyksiä avun hausta, ja kommenttia urheilusta ja rakkaudesta.

 

Seiskaluokalla kaverini passitti minut kouluterveydenhoitajan kautta psykologille, jossa kävin puolisen vuotta. Tällaisia pieniä jaksoja kävin yläasteen ajan, sillä en okenut saavani niistä apua. Tuolloin minulla oli paljon ongelmia kaveripiirissä, perheessä ja harrastuksissa. Harrastin joukkuelajia 8 vuotta, se oli pakotieni kaikkeen. Valmentaja (isäni) piti minua silmätikkuna, itkin harjoitukset ja hausin lopettaa. Sain kuitenkin uutta intoa, koska urheilu oli ainoa pakotie oikeasta maailmasta. Siellä sain purettua ahdistukseni ja turhautumisen. Kutenkin loukkaannuin, ensin hermoratavaurio olkapäihin, jonka vuoksi en kahteen vuoteen voinut pelata. Se oli kuin isku vasten kasvoja, koska olin aina ollut hyvä siinä mitä tein. Tauon jälkeen päätin kokeilla uudestaan, ja satutin nilkkani. Se leikattiin kahdesti, enkä vieläkään voi juosta enkä hyppiä, joten urheilu jäi siihen. Nyt olisi tavoitteena pikkuhiljaa alkaa tekemään jotain, käydä salilla tmv, johon purkaa oloa.

Ammattikoulussa jatkoin psykologikäyntejä, en tullut toimeen psykologini kanssa, joka itse itki istuntojemme aikana, sain diagnoosin "määrittelemätön masennus" johon sain Mirtatzapiinit. Annosta piti nostaa tiuhaa tahtia, koska toleranssi nousi niin nopeasti. Päätin lopettaa ne sivuoireiden takia.

Kävin välissä pariin kertaan pahan olon, ahdistuksen ja uniongelmien takia taas psykologilla. Unihäiriöistä olen siis kärsinyt tuosta yläasteesta asti. Tälläkertaa kävin lääkäripsykologin juttusilla, joka antoi diagnoosiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö, sekajaksoinen. Olin toisinaan maaninen, äkäinen enkä ajatellut tekojeni seurauksia, toisinaan vaan hautauduin sängyn pohjalle. Sain yhdet lääkkeet tasoittamaan mielialaa, toiset hallitsemaan maniaa, kolmannet estämään masennusta, neljänneksi unilääkkeet ja viidenneksi lääkkeet, jotka helpottaisivat näiden sivuoireita. Näiden sivuvaikutukset olivat hirveitä, jouduin rumppaamaan lääkkeideni kanssa kauheasti, kun minusta tuli ärtynyt ja itkuisa, pillahdin itkuun pienestäkin asiasta. Sivuoireita oli mm. yöllä hengen haukkominen, suun kuivuminen, sydämen tykytykset ym, samoihin aikoihin alkoi tämä luulotauti oireilla.

Koitin käydä luulotautini takia psykologilla viime talvena, mutta tämäkin keskittyi pelkästään uniongelmaani. Se alkaa olla jo takanapäin, mutta ei mitään muutosta, vaikka monesti sanoin, että tämä luulotauti on se ongelma, miksi olen täällä. Koitti tyrkyttää kokoajan lääkkeitä, joita en uskalla enää syödä, peläten sivuvaikutuksia.

 

Rakasta rintani ruhjeille.. Eli mitä tällä saralla, siltä osin asiat eivät nykyisin voisi olla paremmin. Katkaisin edit. kahden vuoden seurustelusuhteeni marraskuussa ja murruin tästä täysin. Luulotauti senkuin paheni, sillä tämä mieheni oli ainoa turvani äitini lisäksi, en kuitenkaan saanut äidiltäni turvaa aina iltaisin, viereen vahtimaan. Tuolloin koin toisen psykosomaattisen ilmiön, sillä masennus muuttui hallitsemattomaksi juomiseksi ja ruokahaluttomuudeksi. Kuukaudenpäivät join neljästi viikossa ja söin jokatoinen päivä, silloinkin perunan/kanansiiven päivässä. Paino tippui 3kk aikana 19kg, vaikka en tuolloinkaan ylipainoinen ollut. Tietenkin tämä pisti joka juomiskerta oksentamaan, eikä tehnyt ruumiille muutenkaan hyvää. Saimme kumpikin aikaa hengittää, ja olemme taas jatkaneet seurustelua jokusen kuukauden. En voisi kuvitella kenenkään muun miehen jaksavan minua niin hyvin. Keskellä yötäkin tämä jaksaa olla kanssani hereillä, tukea ja pyyhkiä kyyneleet. En voisi olla tästä enempää kiitollinen, en vaan osaa sanoa sitä tarpeeksi usein, tuskin koskaan.. Eron aikana opin arvostamaan tätäkin pientäsuurta asiaa aivan eri tavalla. Että kiitoksia vaan, jos nyt satuit tämän lukaisemaan :)

Tulipas taas kauhea romaani.. Vettä sataa ja kaikkia vituttaa. Taas.Päivällä olin itkuinen ja surullinen, nyt olotila aika normaali. Tänään kerennyt stressaamaan jo rintakivuista, pikkurillien puutumisesta, poskipäiden tunnottomuudesta ja hengittämisestä.. Toivotaan että se olisi tarpeeksi tälle päivälle.

 

 

 

Miten sä mua kestätkään?

Vaikka mä oon vetänyt pään täyteen humalaa,
Silti sinä haluat tulla mun luo.
Oon hokenut vaan, tää lapsi sekoaa.
Vaikka mä oon vetänyt pään täyteen humalaa,
Silti sinä haluat tulla mun luo.
Sä haluut tulla mun

Syliini,
Lähteä vaan matkaani
Huolimattakaan,
Vaikkei enää palattais kotiin.

 

Olen elämässäni kokenut kaikenlaista pahaa, en tiedä onko vika siinä, ettei pääni vaan kestä sitä mitä pitäisi, vaiko siinä ettei kenenkään pitäisi sietää tätä. Minulla on ihmisiä tukena, mutta silti tunnen olevani yksin ongelmieni kanssa. Kun ensimmäinen ongelma alkaa helpottaa, tilalle tulee uusi, edellistä pahempi. Ainoa pakokeino tästä on ollut itseni satuttaminen ja kohtuuton alkoholin käyttö. Huonoimpina aikoina kokeilin myös erinäisiä aineita saadakseni itseni irti kaikesta. 

Satutin itseäni ensimmäisen kerran ollessani 13. Samoja aikoja haudoin ensimmäistä kertaa itsemurhaa. Yläaste meni sumussa, lääkeissä, masentuneena. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Viiltelin itseniäni kuukausittain, sekä satutin muilla keinoilla, hakkasin rystyset paskaksi, poltin itseäni, revin hiuksia, mitä vain saadakseni henkisen tuskani helpottamaan. Muistan sen illan kun olin 15 kesäinen, ahdisti, itkin, haukoin henkeä ja tärisin..Satutin itseäni, muistan kuinka se veri oksetti, kuinka äitini vessan matto oli punainen. Kuinka voi pientä ihmistä koskea sieluun niin kovaa, että jalat pettää alta sen hysteerisen olon seurauksena, koetan oksentaa pahaa oloani pois ja kohtaksen lopuksi nukahdan vessaan.. Yleensä tuolloin en edes muista kohtauksista mitään, päässä ikäänkuin sumeni, pelkäsin itseäni. Pelkäsin satuttavani läheisiäni. Niinhän minä satutin, mutta henkisellä tasolla. Anteeksi siitä.

 

Viiltely on kuin huume, johon jää koukkuun, sitä on valtavan vaikeaa lopettaa. Nyt on päälle vuosi siitä, kun viimeksi satutin itseäni, ja olen siitä ylpeä. Se on minulle vieläkin vaikeaa, mutta on nykyään tullut entistä vaikeammaksi, siksi nämä muistot tulivat pinnalle ja halusin niitä purkaa. Kun lopetin nämä itsetuhoisuudet mieheni pyynnöstä (pakotuksesta) tilalle tuli jotain pahempaa.. Se ei jätä jälkiä ihooni, se ei ole itseaiheutettua, mutta se on aina läsnä. Hypokondria, luulotauti. En edes tiennyt moisesta "sairaudesta" ennen kuin se sattui omalle kohdalleni. En ole vieläkään tavannut kohtalotoveriani, joten asia on vaikea, sillä kukaan ei samaistu. En saa vertaistukea.

"Yleensä pelot tulevat kohtauksittain. Tunnen että kohta kaikki ei ole kohdallaan. Pelot voimistuvat, ahdistun ja stressaannun. Mitä tälläkertaa... sydänkohtaus, aivoinfarkti? 

 

Tarkkailen itsessäni monia asioita päivittäin, näihin kuuluvat esim.

• syke, sydämen "muljahtelut", rintakivut
• hengityksen tiheys/kuinka syvään hengitän, toimivatko kumpikin keuhko (just..)
• näköaisti, silmien liikeradat silmäluomien aukeaminen, silmien valkoisuus (maksataudissa menee keltaiseksi)
• päänsärky, huimas, oudot tuntemukset päässä, kylmät väreet, puutumiset
• kielen toiminta, makuaisti, kielen symmetrisyys/turvotus/verisuonten näkyminen/väri
• raajojen puutumiset, lihasten toiminta, liikeradat, kalpeus, verisuonet, turvotus
• ylävatsan kivut, painelyarkuus, oksetus
• huulien tunto ja toimivuus
• synkät ajatukset
• tarkkailen puhettani, jos puhun epäselvästi, toistan sanomani useaan kertaan
• allergiset reaktiot.. esim. jos syön kiiviä pitkästä aikaa, luulen siitä tulevan reaktion eli kurkku turpoaa ja en saa henkeä (en ole millekkään allerginen)

Tarkkailen näitä kaikkia 5-30 x/pvä.. kohtaus yleensä alkaa jos löydän pienenkään poikkeavuuden.

 

Olen erittäin kyllästynyt tähän elämään pelkojeni kanssa, en uskalla olla yksin missään, saatikka nukkua yksin. Soittelen äidilleni jatkuvasti, keskellä yötäkin, kun minua pelottaa. Tämä vaikuttaa työskentelyyni, nukkumiseen, vapaa-aikani suunnitteluun ja ylipäätään kaikkeen. Olen aivan liian väsynyt jaksaakseni tätä enää pitkään. Yöt vietän itkien kohtauksiani, tai vain sitä, että mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän.. Lopetin itseni satuttaminen ja tässä on kiitos.. Noh, tämä sentään ei jätä näkyviä jälkiä ulkoisesti.

 

Tässä "lyhyesti" tätä elämäntilannettani, jatkossa alan purkaa päivittäisiä tunteitani (niin hyviä kuin huonoja) ja pelkojani.. Anteeksi sekava ja liian pitkä kirjoitukseni.